EMRC Report: Effects of European sustainability reporting regulation on Finnish companies

Tämä raportti tarkastelee eurooppalaisen kestävyysraportointisääntelyn vaikutuksia suomalaisiin yrityksiin yleisesti, erityistä painoa annetaan logistiikka-alalle. Raportti perustuu kirjallisuuskatsaukseen (ml. tieteellinen kirjallisuus) sekä sarjaan keskusteluja/haastatteluja suomalaisten sidosryhmien (julkinen sektori, teollisuus, rahoitussektori) kanssa. Tavoitteena oli selvittää mekanismeja, joiden kautta sääntely vaikuttaa yrityksiin, sääntelyn kustannus- ja hyötyvaikutuksia sekä niiden suuruutta, ja mahdollisia ongelmakohtia. Sidosryhmähaastatteluissa ilmeni, että riittävän raportoinnin muodosta ja laajuudesta vallitsee huomattavaa epävarmuutta, ja että palveluntarjoajien “voimakas markkinointi” on vaikuttanut sidosryhmien käsityksiin sekä paisuttanut käsityksiä raportointivaatimusten laajuudesta. Viranomaisten mukaan yritykset voivat melko itsenäisesti päättää, mitä ja miten raportoivat ja vain raportoinnin puuttuminen nähdään selkeänä rikkomuksena siinä missä teollisuuden edustajien mukaan tilintarkastajat suhtautuvat raportointiin tiukemmin. Tarve selkeyttää vähimmäisvaatimuksia on ilmeinen. Raportointia pidetään “raskaana” ja osittain epäolennaisena. Tämä näkemys on laajasti jaettu. Suuret yritykset ja rahoitussektorin toimijat selviävät raportoinnin vaatimuksista, mutta pienillä yrityksillä ei ole valmiita resursseja tai osaamista vaatimusten täyttämiseen. Tarve standardisoida raportointia sekä luoda yksinkertaisia työkaluja ja malleja pk-yrityksille tunnistettiin. Yksinkertaistamisen ja kansainvälisen yhteensovittamisen olemassa olevien standardien ja kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa nähtiin olevan erittäin tärkeää. Haastatellut teollisuusyritykset eivät kokeneet, että sijoittajat tai asiakkaat painottaisivat kestävyysasioita päätöksenteossaan. Rahoitussektorilla raportoinnin hyötyinä nähtiin suoraan ESG-merkityillä tuotteista saatavat myyntituotot. Teollisuudessa raportointivastuita siirretään toimitusketjuissa myös alihankkijoille. Rahoitussektorin yritykset keräävät tietoa suoraan asiakkailtaan omaa raportointiaan ja päätöksentekoaan (erityisesti luotonantoa) varten. Koska raportointi ei ole standardoitua, suora vertailtavuus yritysten välillä ei toteudu. Haastattelujen mukaan teollisuusyrityksille sääntelyn kustannukset toteutuvat suurella todennäköisyydellä ja ovat kooltaan melko suuria, kun taas hyödyt toteutuvat matalalla tai keskinkertaisella todennäköisyydellä ja ovat kooltaan pieniä tai keskisuuria. Kustannusten ja hyötyjen välillä on selvä epäsuhta – kustannukset arvioidaan selvästi hyötyjä suuremmiksi. Suurten yritysten kustannukset ovat liikevaihtoon suhteutettuna pienempiä, mutta euromääräisesti suurempia, kun taas pienemmillä yrityksillä suhteelliset kustannukset ovat korkeammat. Hyödyt liittyvät tehokkuuden paranemiseen, jos kerättyä tietoa hyödynnetään liiketoiminnan kehittämisessä – rahoitukseen liittyviä hyötyjä ei pidetä merkittävinä, vaikka ESG-raportoinnin edelläkävijöiden oletetaan saavan hieman parempia rahoitusehtoja siirtymäkaudella (kunnes kaikki raportointivelvolliset yritykset raportoivat). Rahoitusalan yrityksissä kustannukset koetaan korkeiksi, mutta myös selkeä ja merkittävä tulopuoli tunnistetaan. Rahoitusalan yritykset eivät vaikuta vaativan pienimmiltä laina-asiakasyrityksiltään huippuluokan ESG-raportointia. Kustannus-hyötytasapainossa on selvä ero rahoitus- ja ei-rahoitussektorin yritysten välillä. Kirjallisuudessa kestävyydestä saatavien hyötyjen arvioidaan ylittävän kustannukset, kun taas haastatteluissa vallitseva teollisuusyritysten näkemys on päinvastainen. Haastatteluissa tunnistettuja hyötyjä ovat kilpailuetu asiakaskunnassa, joka painottaa kestävyyttä, sekä parempi kokonaiskuva ja läpinäkyvyys toiminnasta, erityisesti hallinnosta; kirjallisuudessa hyödyt ryhmitellään kilpailuetuun, innovaatio- ja taloudellisiin hyötyihin. Tehokkaasti jo aiemmin toimintaansa optimoineet yritykset hyötyvät vaatimuksista vähemmän, koska optimointi on jo tehty. Sääntelyn tuomat hyödyt liittyvät ilmeisesti yrityksiin, joissa on merkittäviä tehottomuuksia, joiden poistamisessa raportointi voi olla hyödyllistä. Viranomaiset suhtautuivat kustannus-hyötytasapainoon neutraalimmin kuin haastatellut teollisuusyritykset. Sääntelyn “stop the clock” -tilanne (Green Omnibus) lisää epävarmuutta sidosryhmissä ja on luonut tilanteen, jossa ensimmäisten joukossa toimineet toimijat saattavat olla jopa epäedullisessa asemassa niihin nähden, jotka ovat päättäneet odottaa. Eräs viranomainen kuvasi tilannetta “häpeälliseksi”, ja eräs rahoitussektorin edustaja piti lainsäädännön suunnittelua ja toteutusta “suurena pettymyksenä”. Sääntelyn takaisinveto ja muutokset todennäköisesti kasvattavat näkemystä poliittisen riskin tasosta tulevaan kestävyysraportointiin sekä muuhun EU päätöksentekoon liittyen. Tyytymättömyys sääntelyn suunnittelun ja käyttöönoton laatuun on laajaa. Vastaajien mukaan sidosryhmiä ei kuultu tarpeeksi. Logistiikka-alalla raportointivaatimukset “valuvat” suurilta asiakkailta pienemmille, ja raportoinnin kustannukset koetaan korkeiksi ja ne syövät (jo valmiiksi ohuita) katteita. Asiakkaat eivät ainakaan vielä ole valmiita maksamaan merkittävästi ylimääräistä kestävyydestä. Alalla on lisäksi muita asiakasvaatimuksiin perustuvia raportointi-/standardijärjestelmiä, ja uusi EU-sääntely lisää raportointitaakkaa ilman vastaavaa hyötyä. Joissain tapauksissa logistiikka-alalla uuden rahoituksen tai jopa vakuutusten saaminen on saattanut estyä, jos kestävyysraportointia ei ole ollut, vaikka raportointi ei olisi lain mukaan pakollista. On mahdollista, että kestävyysraportoinnista (liittyen hyvään hallintoon) olisi tulossa rahoitussektorin vaatimusten kautta lähes pakollinen vaatimus tietyille toimialoille, vaikka lainsäädäntö ei sitä suoraan edellyttäisi. Caveat emptor: Haastateltujen tahojen määrä on pieni ja tuloksia ei voi käyttää yleispätevänä esityksenä vallitsevasta tilanteesta.